HE 256/2014

Sosiaalihuoltolaki / Muu lainsäädäntö

Perhehoito on sosiaalipalvelu, jonka järjestämisestä kunnan on huolehdittava sosiaalihuoltolain 17 §:n mukaan. Lisäksi sosiaalihuoltolaissa on määritelty, mitä tarkoitetaan perhehoidolla. Tarkemmat säännökset perhehoidosta sisältyvät sosiaalihuoltolain 25, 26 ja 26 a §:ään sekä perhehoitajalakiin (312/1992) .

Perhehoidolla tarkoitetaan sosiaalihuoltolain 25 §:n mukaan henkilön hoidon, kasvatuksen tai muun ympärivuorokautisen huolenpidon järjestämistä hänen oman kotinsa ulkopuolella yksityiskodissa. Sosiaalihuoltolain 26 §:n mukaan perhekodilla tarkoitetaan aluehallintoviraston luvan saanutta tai perhehoitajalaissa tarkoitettua kunnan tai kuntayhtymän hyväksymää yksityiskotia, jossa annetaan perhehoitoa. Perhehoitajalla tarkoitetaan perhehoitajalaissa henkilöä, joka hoidon järjestämisestä vastaavan kunnan tai kuntainliiton kanssa tekemänsä toimeksiantosopimuksen perusteella antaa kodissaan sosiaalihuoltolain 25 §:ssä tarkoitettua perhehoitoa.

Sosiaalihuoltolaissa ja -asetuksessa säädetään perhekodista. Sosiaalihuoltolain 26 §:n 2 momentin mukaan perhekodin tulee olla terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle sopiva. Sosiaalihuoltoasetuksen 12 §:n mukaan kunnan tai kuntainliiton on sosiaalihuoltolain 26 §:ssä tarkoitetun perhekodin sopivuutta harkitessaan kiinnitettävä erityistä huomiota perhekodin ihmissuhteisiin, perhehoitoa antavan henkilön mahdollisuuksiin ottaa huomioon ja tyydyttää perhehoitoon sijoitettavan henkilön tarpeet henkilön edun mukaisesti samoin kuin perhehoitoa antavan henkilön yhteistyökykyyn kunnan tai kuntainliiton ja perhehoitoon sijoitettavalle henkilölle läheisten henkilöiden kanssa. Lisäksi on selvitettävä, hyväksyvätkö muut perhekodin jäsenet perhehoitoon sijoitettavan henkilön ja voiko perhehoitoon sijoitettava henkilö saada perhekodin muihin jäseniin nähden tasavertaisen aseman. Perhekodin tulee myös rakenteeltaan, tiloiltaan ja varustetasoltaan olla siellä annettavalle hoidolle sopiva.

Sosiaalihuoltolaissa on säännös perhekodissa hoidettavien määristä. Sosiaalihuoltolain 26 a §:n 1 momentin mukaan perhekodissa voidaan samanaikaisesti hoitaa enintään neljää henkilöä hoitajan kanssa samassa taloudessa asuvat alle kouluikäiset lapset ja muut erityistä hoitoa tai huolenpitoa vaativat henkilöt mukaan luettuina, jollei kyse ole hoidon antamisesta sisaruksille tai saman perheen jäsenille. Pykälän 2 momentin mukaan sen estämättä, mitä 1 momentissa säädetään, voidaan perhekodissa hoitaa samanaikaisesti enintään seitsemää henkilöä, jos perhekodissa annettavasta hoidosta, kasvatuksesta tai muusta huolenpidosta vastaa vähintään kaksi hoitopaikassa asuvaa henkilöä, joista ainakin toisella on perhehoitajalain 1 §:n 3 momentissa ja toisella sanotun pykälän 2 momentissa säädetty kelpoisuus. Sosiaalihuoltolain 26 a §:n 3 momentissa säädetään perhekodissa hoidettavien henkilöiden enimmäismääristä poikkeamisesta erityisestä syystä. Erityisenä syynä pidetään lähinnä tilannetta, jossa perhehoidossa samanaikaisesti hoidetaan vain täysi ikäisiä henkilöitä, joiden keskinäinen kanssakäyminen ja perhehoitosijoituksen laatu yhdessä toimintakyvyn ja hoidon tarpeen kanssa tekevät mahdolliseksi poikkeamisen enimmäismäärästä.

Perhehoitaja määritellään perhehoitajalain 1 §:n 1 momentissa henkilöksi, joka hoidon järjestämisestä vastaavan kunnan tai kuntayhtymän kanssa tekemänsä toimeksiantosopimuksen perusteella antaa kodissaan sosiaalihuoltolain 25 §:ssä tarkoitettua perhehoitoa. Perhekodin henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista on säännökset perhehoitajalaissa. Lain 1 §:n 2 momentin mukaan perhehoitajaksi voidaan hyväksyä henkilö, joka koulutuksensa, kokemuksensa tai henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella on sopiva antamaan perhehoitoa. Kuitenkin ennen toimeksiantosopimuksen tekemistä perhehoitajaksi aikovan henkilön on suoritettava tehtävän edellyttämä ennakkovalmennus. Erityisistä syistä ennakkovalmennus voidaan suorittaa vuoden kuluessa sijoituksen alkamisesta. Perhehoitajalain 1 §:n 3 momentin mukaan 2 momentissa säädetyn lisäksi vaaditaan sosiaalihuoltolain 26 a §:n 2 momentin tarkoittamissa tapauksissa, että ainakin toisella hoitopaikassa asuvista hoito- ja kasvatustehtäviin osallistuvista henkilöistä on tehtävään soveltuva koulutus ja riittävä kokemus hoito- tai kasvatustehtävistä. Siten aluehallintoviraston luvan saaneessa perhekodissa asuvista hoito- ja kasvatustehtäviin osallistuvista henkilöistä ainakin toisella on mainittujen säännösten perusteella oltava tehtävään soveltuva koulutus ja riittävä kokemus hoito- tai kasvatustehtävistä. Perhehoitoa tuotetaan yksityisten sosiaalipalvelujen tuottajien toimesta erityisesti lastensuojelussa. Perhehoitolaissa tarkoitetun toimeksiantosopimuksen tehnyt henkilö ei ole työsopimuslain (55/2001) 1 luvun 1 §:ssä tarkoitetussa työsuhteessa sopimuksen tehneeseen kuntaan tai kuntayhtymään.

Lastensuojelulaki

Lastensuojelulain 49 §:n mukaan lapsen sijaishuollolla tarkoitetaan huostaan otetun, kiireellisesti sijoitetun tai lain 83 §:ssä tarkoitetun väliaikaismääräyksen nojalla sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Lastensuojelulain 49 §:n 2 momentin mukaan lapsen sijaishuolto voidaan järjestää perhehoitona, laitoshuoltona taikka muulla lapsen tarpeiden edellyttämällä tavalla.

Sijaishuoltopaikan valinnasta säädetään lastensuojelulain 50 §:ssä. Säännöksen mukaan sijaishuoltopaikan valinnassa tulee kiinnittää erityistä huomiota huostaanoton perusteisiin ja lapsen tarpeisiin sekä lapsen sisarussuhteiden ja muiden läheisten ihmissuhteiden ylläpitämiseen ja hoidon jatkuvuuteen. Lisäksi tulee mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon lapsen kielellinen, kulttuurinen sekä uskonnollinen tausta. Laitoshuoltoa järjestetään, jos lapsen sijaishuoltoa ei voida järjestää lapsen edun mukaisesti riittävien tukitoimien avulla perhehoidossa tai muualla.

Ennen lapsen sijoittamista kodin ulkopuolelle on lastensuojelulain 32 §:n mukaisesti selvitettävä sen lapsen vanhemman, jonka luona lapsi ei asu, sukulaisten tai muiden lapselle läheisten henkilöiden mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan. Sosiaalihuollosta vastaavan viranomaisen on ryhdyttävä toimenpiteisiin lapsen huollon järjestämiseksi, jos tätä on lapsen edun kannalta pidettävä aiheellisena. Läheisverkoston kartoittaminen voidaan tehdä myös tilanteessa, jossa lapsen sijaishuoltopaikkaa aiotaan muuttaa. Lastensuojelulain 32 §:n toimeenpanossa tulee osata soveltaa lastensuojelulakia, perhehoitajalakia, sosiaalihuoltolakia ja lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (lapsen huoltolaki). Sosiaalityön päätöksenteko- ja toimintakäytännöissä on ilmennyt kirjavuutta kuntien välillä ja taloudellisen tukemisen kysymykset ovat osoittautuneet hankaliksi läheisverkostosijoituksia ja asumisen järjestämisestä huoltajuusjärjestelyin toimeenpantaessa.

Lastensuojelussa toteutetaan riittävän lievimmän toimenpiteen periaatetta ja huostaanotto on viimesijainen tukitoimi lapselle. Jos lapsen tilanne voidaan turvata siten, että hänen läheisverkostostaan löytyy lapsen kannalta sopiva henkilö tai perhe huolehtimaan hänen hoidostaan ja huollostaan, on ensisijaisesti haettava lapsen huoltoa ja asumista koskevaa määräystä lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (361/1983) nojalla, eikä tällöin ole kysymys läheisverkostoon tehtävästä lastensuojelulain mukaisesta sijoituksesta.

Henkilölle, jonka luona lapsi asuu ja jolle on vanhempien ohella tai sijasta uskottu lapsen huolto, on kuitenkin tarvittaessa turvattava lastensuojelulain 32 §:n mukaisesti perhehoitajalain mukaiset edellytykset lapsen hoitamiseksi ja kasvattamiseksi. Jos lapsen huolto on uskottu vanhempien sijasta perhehoitajalain mukaisen toimeksiantosopimuksen tehneille henkilöille, voi sosiaalihuollosta vastaava toimielin, lastensuojelulain 46 §:n mukaan, edelleen maksaa näille lapsen ylläpidosta ja hoidosta aiheutuvaa korvausta sekä tarvittaessa palkkiota ja tukea lapsen hoitoa ja kasvatusta muutoinkin. Ennen hakemuksen tai selvityksen tekemistä tuomioistuimelle sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on sovittava edellä tarkoitetuista tukitoimista, palkkiosta ja korvauksista perhehoitajan kanssa.

Lapsen huoltolain 14 §:n mukaan lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva asia pannaan vireille hakemuksella, jonka voivat tehdä lapsen vanhemmat yhdessä, toinen vanhemmista, lapsen huoltaja tai sosiaalihuollosta vastaava toimielin. Tuomioistuin voi uskoa lapsen huollon vanhempien ohella tai sijasta yhdelle tai useammalle henkilölle, joka on antanut tähän suostumuksensa ja vain, jos siihen on lapsen kannalta erittäin painavia syitä (lapsen huoltolaki 9.1 § 4 kohta). Huoltajina tai oheishuoltajina voivat tulla kyseeseen esimerkiksi lapsen sukulaiset tai muut lapselle läheiset henkilöt. Huoltajaksi voitaisiin määrätä joissakin tilanteissa myös esimerkiksi lasta pitkään sopimuksen perusteella hoitanut perhehoitaja.

Kun lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskeva asia on vireillä tuomioistuimessa, voi tuomioistuin lapsen huoltolain 17 §:n mukaan antaa väliaikaisen määräyksen siitä, kenen luona lapsen tulee asua ja tapaamisoikeudesta sekä tapaamisen tai luonapidon ehdoista. Jos tähän on erityistä syytä, tuomioistuin voi määrätä, kenelle lapsen huolto uskotaan, kunnes asiasta lopullisesti päätetään.

Mikäli lapsen asumista läheisen luona ei voida järjestää huoltajuusmääräyksen avulla, sijoitus läheisverkostoon voi tapahtua määräaikaisesti lastensuojelulain 37 §:n mukaisella avohuollon tukitoimipäätöksellä, jonka aikana voidaan vielä arvioida lapsen ja hänen perheensä tilannetta ja tarvetta tehdä huoltajuusjärjestelyjä. Avohuollon sijoitus on tällöin perhehoitoa.

Lastensuojelulain 37 §:n mukaisesti lapselle voidaan järjestää asiakassuunnitelmassa tarkoitetulla tavalla avohuollon tukitoimena tuen tarvetta arvioivaa tai kuntouttavaa perhehoitoa taikka laitoshuoltoa yhdessä hänen vanhempansa, huoltajansa tai muun hänen hoidostaan ja kasvatuksestaan vastaavan henkilön kanssa. Lapsi voidaan sijoittaa avohuollon tukitoimena lyhytaikaisesti myös yksin. Sijoitukseen vaaditaan lapsen huoltajan ja 12 vuotta täyttäneen lapsen suostumus. Sijoituksen edellytyksenä on, että sijoitus on tarpeen lapsen tuen tarpeen arvioimiseksi, lapsen kuntouttamiseksi tai lapsen huolenpidon järjestämiseksi väliaikaisesti huoltajan tai muun lapsen hoidosta ja kasvatuksesta tällöin vastaavan henkilön sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi.

Lapsen yksityisellä sijoituksella (lastensuojelulaki 81 §) tarkoitetaan sellaista sijoitusta, jonka toteutumiseen sosiaalihuollosta vastaava toimielin ei ole vaikuttanut. Kysymys on huoltajan päätösvaltaan kuuluvasta asiasta. Lapsen hoidosta ja kasvatuksesta voivat tällöin vastata esimerkiksi isovanhemmat tai muut lapselle läheiset henkilöt. Yksityinen sijoitus ei ole perhehoitoa.

Yksityisissä sijoituksissa sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on kuitenkin selvitettävä lapsen hoitoonsa ottaneelle henkilölle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä tuettava hoitajaa järjestämällä tarpeelliset tukitoimet lapsen hoidon ja kasvatuksen edistämiseksi. Yksityistä sijoitusta voidaan tarvittaessa tukea lastensuojelun avohuollon tukitoimilla. Jos yksityiskoti tai siinä annettu hoito ja kasvatus todetaan sopimattomaksi tai puutteelliseksi, sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on yritettävä saada aikaan korjaus. Jollei korjausta saada aikaan, toimielin voi kieltää lapsen pitämisen tässä yksityiskodissa. Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on edellä mainituissa tilanteissa huolehdittava, että lapsen hoito ja kasvatus järjestetään hänen etunsa ja tarpeidensa mukaan. Tämä voi tarkoittaa joissakin tilanteissa myös huostaanoton edellytysten täyttyessä lapsen sijoittamista sijaishuoltoon.

Läheisverkostosijoitus voidaan tehdä myös huostaanottopäätöksellä (lastensuojelulaki 40, 43 §). Tällainen tilanne voi olla tarpeen esimerkiksi silloin kun lapsen ja läheisverkostossa olevan henkilön välille on syntynyt kiintymyssuhde, mutta jompikumpi vanhemmista vastustaa lapsen hoidon järjestämistä läheisen luona. Huostassa olevan lapsen hoito läheisverkostossa on sijaishuoltoa ja sitä koskevat samat säännökset kuin sijaishuoltoa ja perhehoitoa muutoinkin.

Lastensuojelulain 79 §:ssä säädetään lapsen sijoittaneen kunnan, sijaishuoltopaikan sijoituskunnan ja aluehallintoviranomaisten valvontavelvollisuudesta koskien sijaishuoltopaikkoja sekä valvontaviranomaisten yhteistyövelvoitteista valvonnan suhteen. Säännöksen mukaan lapsen sijoittaneen kunnan tehtävänä on valvoa, että lapsen sijoitus perhehoitoon tai laitoshuoltoon toteutuu lastensuojelulain mukaisesti. Sijaishuoltopaikan toimintaa valvovat lisäksi sijoituskunta ja aluehallintovirasto, joiden tulee valvontaa toteuttaessaan toimia yhteistyössä lapsen sijoittajakunnan kanssa. Jos lapsen sijoittanut kunta havaitsee sijaishuoltopaikan toiminnassa sellaisia epäkohtia tai puutteita, jotka voivat vaikuttaa sijoitettujen lasten hoitoon tai huolenpitoon, sen tulee salassapitovelvoitteiden estämättä ilmoittaa asiasta viipymättä sijaishuoltopaikan sijoituskunnalle ja aluehallintovirastolle sekä tiedossaan oleville muille lapsia samaan sijaishuoltopaikkaan sijoittaneille kunnille.

Sijaishuollon aikana lapseen voidaan kohdistaa rajoitustoimia lastensuojelulain 11 luvussa määritellyin edellytyksin. Lastensuojelulain mukaisia rajoitustoimenpiteitä voidaan kohdistaa ainoastaan kiireellisesti sijoitettuun, huostaan otettuun tai hallinto-oikeuden väliaikaismääräyksellä sijoitettuun lapseen. Toimenpiteitä ei saa käyttää, jos lapsi on sijoitettuna avohuollon tukitoimena.

Rajoitustoimenpiteitä saa käyttää ainoastaan laitoksissa. Lastensuojelulaissa tarkoitettuja laitoksia, joissa rajoitustoimenpiteitä voidaan käyttää, ovat lastenkodit, nuorisokodit ja koulukodit sekä muut niihin rinnastettavat lastensuojelulaitokset, kuten ne ammatilliset perhekodit, joille aluehallintovirasto on myöntänyt laitosluvan. Yhteydenpidon rajoittamista koskevia säännöksiä sovelletaan myös perhehoitoon. Jos sijoitus toteutetaan avohuollon tukitoimena, ei yhteydenpitoa saa rajoittaa.

Jälkihuoltoa järjestetään lastensuojelulain 76 §:n mukaan tukemalla lasta tai nuorta sekä hänen vanhempiaan ja huoltajiaan sekä henkilöä, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tai nuori on muun muassa lastensuojelun avohuollon tukitoimin. Myös jälkihuollon toteuttamisessa voidaan käyttää perhehoitoa.

Perhehoidon palkkiot ja korvaukset

Perhehoitajalla on perhehoitajalain 2 §:n mukaan oikeus saada hoidosta palkkiota, jollei toimeksiantosopimuksessa ole toisin sovittu. Hoitopalkkio vuoden 2014 tasolla on vähintään 679,71 euroa perhehoidossa olevaa henkilöä kohti kalenterikuukaudessa. Hoitopalkkiota ei makseta perhehoitoon sijoitettua omaa alle 18-vuotiasta lastaan hoitavalle henkilölle eikä henkilölle, joka on kieltäytynyt vastaanottamasta palkkiota. Hoitopalkkio voidaan erityisestä syystä sopia maksettavaksi myös vähimmäismäärää pienempänä. Toimeksiantosopimuksessa sovittu hoitopalkkion määrä tarkistetaan kalenterivuosittain työntekijän eläkelain (395/2006) 96 §:ssä tarkoitetulla palkkakertoimella.

Perhehoitajalain 3 §:n mukaan jollei toimeksiantosopimuksessa ole toisin sovittu, perhehoitajalle maksetaan korvaus perhehoidossa olevan henkilön hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista sekä hoidon käynnistämisestä aiheutuvista tarpeellisista kustannuksista. Pykälän 2 momentin mukaan perhehoidossa olevan henkilön hoidosta ja ylläpidosta aiheutuvista kustannuksista perhehoitajalle maksetaan todellisten kustannusten mukainen korvaus (kulukorvaus). Korvaus on kuitenkin vähintään vuoden 2014 tasolla 406,58 euroa perhehoidossa olevaa henkilöä kohti kalenterikuukaudessa. Kulukorvaus voidaan erityisestä syystä maksaa myös säädettyä vähimmäismäärää pienempänä.

Perhehoitajalain 3 §:n 3 momentin mukaan kulukorvauksen tarkoituksena on korvata perhehoidossa olevan henkilön ravinnosta, asumisesta, harrastuksista, henkilökohtaisista tarpeista ja muusta elatuksesta aiheutuvat tavanomaiset menot sekä ne tavanomaiset terveydenhuollon kustannukset, joita muun lainsäädännön nojalla ei korvata. Lisäksi kulukorvaus sisältää lastensuojelulain nojalla perhehoitoon sijoitetulle lapselle tai nuorelle hänen omaan käyttöönsä mainitun lain nojalla annettavat käyttövarat. Pykälän 4 momentin mukaan kulukorvauksen lisäksi maksetaan korvaus sellaisista perhehoidossa olevan henkilön yksilöllisistä tarpeista johtuvista terapian ja terveydenhuollon sekä alle 21-vuotiaan lapsen tai nuoren opinnoista aiheutuvista erityisistä kustannuksista, joita muun lainsäädännön nojalla ei korvata. Perhehoitajalain 3 §:n 2—4 momentissa tarkoitettujen kustannusten lisäksi voidaan korvata perhehoidossa olevan henkilön lomanvietosta johtuvat ja erityisten harrastusten tai harrastusvälineiden aiheuttamat ja muut jatkuvaluontoiset tai kertakaikkiset erityiset kustannukset.

Pykälän 6 momentin mukaan perhehoitajalle hoidon käynnistämisestä aiheutuvista tarpeellisista kustannuksista maksettava korvaus (käynnistämiskorvaus) on perhehoidossa olevaa henkilöä kohti enintään vuoden 2014 tasolla 2 887,51 euroa. Pykälän 7 momentin mukaan kulukorvauksen ja käynnistämiskorvauksen määrät sekä toimeksiantosopimuksessa sovitut kulukorvausten määrät on tarkistettava kalenterivuosittain vuoden alusta elinkustannusindeksin (lokakuu 1951=100) edellisen vuoden lokakuun vuosimuutoksen mukaisesti.

Toimeksiantosopimus

Perhehoitajalain 4 § säätelee toimeksiantosopimuksessa säädettävät asiat. Pykälän mukaan toimeksiantosopimuksessa tulee sopia 1) perhehoitajalle maksettavan palkkion määrästä ja suorittamisesta; 2) perhehoidosta ja hoidon käynnistämisestä aiheutuvien kustannusten korvaamisesta sekä perhehoidossa olevan henkilön kalenterikuukausittaisten käyttövarojen maksamisesta; 3) perhehoidossa olevan henkilön yksilöllisistä tarpeista johtuvien erityisten kustannusten korvaamisesta; 4) hoidon arvioidusta kestosta; 5) perhehoidossa olevan henkilön oikeuksista, tukitoimista ja harrastustoiminnasta sekä näiden toteuttamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä; 6) perhehoitajan oikeudesta vapaaseen, vapaan toteuttamisesta sekä palkkion maksamisesta ja kustannusten korvaamisesta vapaan ajalta; 7) perhehoitajalle annettavasta valmennuksesta, työnohjauksesta ja koulutuksesta sekä näiden toteuttamisesta; 8) toimeksiantosopimuksen irtisanomisesta; sekä 9) tarvittaessa muista perhekotia ja perhehoitoa koskevista seikoista. Lisäksi toimeksiantosopimukseen tulee myös sisältyä suunnitelma perhehoidossa olevalle henkilölle ja perhehoitajalle järjestettävistä perhehoidon toteuttamiseksi tarpeellisista sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja muista tukitoimista. Pykälän mukaan toimeksiantosopimusta tarkistetaan hoidon kestoa tai sisältöä koskevien muutosten vuoksi sekä myös, kun sen tarkistamiseen muutoin on aihetta.

Perhehoitajalain 7 §:n mukaan perhehoidon järjestämisestä vastaava kunta tai kuntayhtymä vastaa perhehoitajalle annettavasta tarvittavasta valmennuksesta, työnohjauksesta ja koulutuksesta sekä perhehoitajaksi aikovalle henkilölle annettavasta ennakkovalmennuksesta. Perhehoidon aikana tarvittavan tuen järjestämiseksi perhehoitajalle on nimettävä jokaista hoidettavaa varten vastuutyöntekijä. Perhehoitajalle on järjestettävä toimeksiantosopimukseen kirjattavalla tavalla riittävä mahdollisuus saada tukea ja tavata vastuutyöntekijää.

Lakia yksityisistä sosiaalipalveluista sovelletaan perhehoitoon, jota yksityinen palvelujen tuottaja antaa muutoin kuin perhehoitajalaissa tarkoitetun kunnan tai kuntayhtymän kanssa tehdyn toimeksiantosopimussuhteen perusteella. Toimeksiantosopimussuhteinen perhehoito ei siten kuulu valvontalain soveltamisen piiriin.

Sosiaalihuoltolain perhehoitoa koskevia säännöksiä sovelletaan sekä aluehallintovirastolta luvan saaneisiin perhekoteihin että toimeksiantosopimussuhteisiin perhekoteihin. Siltä osin kuin lakia yksityisistä sosiaalipalveluista sovelletaan perhehoitoon, perhekodin henkilöstön on aina täytettävä sosiaalihuoltolain 26 a §:n 2 momentissa säädetty kelpoisuus (laki yksityisistä sosiaalipalveluista 4 § 3 momentti). Sosiaalihuoltolain 26 a §:ssä säädetään perhekodissa hoidettavien henkilöiden määrästä sekä henkilöstön määrästä ja kelpoisuudesta.

Sosiaalihuollon asiakkaan oikeudet määritellään laissa sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000) . Laki koskee sekä julkista että yksityistä sosiaalihuoltoa. Asiakkaalla on muun muassa oikeus saada laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa sekä osallistua ja vaikuttaa palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen. Asiakkaan toivomukset, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet sekä äidinkieli ja kulttuuritausta on otettava huomioon sosiaalihuoltoa toteutettaessa. Jos täysi-ikäinen asiakas ei kykene osallistumaan ja vaikuttamaan palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen, on asiakkaan tahtoa selvitettävä yhteistyössä hänen laillisen edustajansa, omaisensa tai muun läheisen henkilön kanssa. Myös alaikäisen asiakkaan mielipide on otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti.

Ammatillinen perhehoito

Perhehoidon lainsäädännön kehittämistyötä tehneen työryhmän raportissa todetaan lainsäädännön kehittämistarpeena se, että ammatillisia perhekoteja ei ole käsitteenä määritelty lainsäädännössä. Raportissa todetaan myös se, että aluehallintovirastojen luvalla toimivat ammatilliset perhekodit toteuttavat perhehoitoa hyvin samantyyppisesti kuin perhehoitajalaissa tarkoitetut perhehoitajat. Ammatillisten perhehoidon ja perhehoidon eri muotojen näkyvyys lainsäädännössä parantaisi palveluiden kehityksen seurantaa ja valvontaa.

Osa nykyisin ammatillisena perhekotihoitona toteutettavasta hoidosta vastaa käytännössä laitoshuoltoa, kun taas osa vastaa toiminnallisesti perhehoitoa. Perhehoidon lainsäädännön uudistusta valmistelleen työryhmän raportissa esitetään, että käsitettä ammatillinen perhehoito voitaisiin käyttää vain silloin, kun toiminta asiallisesti vastaa perhehoitoa. Ammatillisen perhekotihoidon tukena voidaan käyttää vastaavia tukitoimia kuin perhehoitajalain mukaisessa perhehoidossa. Työryhmän raportissa kuvataan, että kun nykyisin ammatillista perhekotihoitoa toteutetaan aluehallintoviraston antamalla luvalla, on katsottu toimintaan sovellettavan sosiaalihuoltolain yleisiä perhehoidon säännöksiä, mutta toiminnan ei ole katsottu kuuluvan perhehoitajalain piiriin.

Vammaisten henkilöiden palvelujen järjestäminen ja perhehoito

Vammaisten henkilöiden palvelut ja tukitoimet järjestetään ensisijaisesti yleisen lainsäädännön perusteella. Jos vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai tukitoimia sosiaalihuoltolain tai muun lain nojalla, hänen tarvitsemansa palvelut ja tukitoimet järjestetään vammaispalvelulain sekä kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain (519/1977, jäljempänä kehitysvammalaki) nojalla.

Vammaispalvelulain tarkoituksena on edistää vammaisten henkilöiden tasa-arvoa ja mahdollisuuksia yhdenvertaiseen elämään muiden kansalaisten kanssa. Vammaisella henkilöllä tarkoitetaan henkilöä, jolla vamman tai sairauden johdosta on pitkäaikaisesti erityisiä vaikeuksia suoriutua tavanomaisista elämän toiminnoista.

Kehitysvammalain mukaista erityishuoltoa järjestetään laissa rajatulle asiakasryhmälle eli henkilöille, joiden kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden, vian tai vamman vuoksi. Erityishuollon tarkoituksena on edistää henkilön suoriutumista päivittäisistä toiminnoista, hänen omintakeista toimeentuloaan ja sopeutumistaan yhteiskuntaan sekä turvata hänen tarvitsemansa hoito ja muu huolenpito.

Erityishuollon palveluita ovat muun ohessa työtoiminnan ja asumisen järjestäminen sekä muu vastaava yhteiskunnallista sopeutumista edistävä toiminta, henkilökohtaisten apuneuvojen ja apuvälineiden järjestäminen sekä yksilöllinen hoito ja muu huolenpito. Jokaiselle erityishuollon tarpeessa olevalle henkilölle on tehtävä erityishuolto-ohjelma, joka on muutoksenhakukelpoinen hallintopäätös. Velvoitetta erityishuolto-ohjelman laatimiseen on oikeuskirjallisuudessa tulkittu siten, että kehitysvammaisella henkilöllä on subjektiivinen oikeus saada erityishuoltoa, mutta ei subjektiivista oikeutta saada tiettyä palvelua.

Vammaispalvelulaki on ensisijainen suhteessa kehitysvammalakiin lakien keskinäisessä suhteessa. Myös kehitysvammaiselle henkilölle järjestetään hänen vammaisuutensa edellyttämiä palveluja ja tukitoimia ensisijaisesti vammaispalvelulain nojalla silloin kun ne ovat hänen palveluntarpeeseensa nähden riittäviä ja sopivia sekä muutoinkin hänen etunsa mukaisia.

Vammaisten henkilöiden palveluja ja tukitoimia järjestettäessä kunnan on vammaispalvelulain mukaisesti otettava huomioon kunnassa esiintyvä palvelun tarve. Lisäksi kunnan on otettava huomioon vammaisen henkilön yksilöllinen avuntarve.

Sosiaalihuoltoa järjestettäessä asiakkaalle on laadittava palvelusuunnitelma yhteisymmärryksessä asiakkaan ja tarvittaessa hänen laillisen edustajansa, omaisensa tai muun läheisensä kanssa sosiaalihuollon asiakaslaissa säädetyllä tavalla. Vammaispalvelulaissa on erityissäännös vammaisen henkilön palvelutarpeen selvittämisestä ja palvelusuunnitelman laatimisesta. Palvelusuunnitelmaan on riittävän yksityiskohtaisesti kirjattava ne asiakkaan yksilölliseen palvelutarpeeseen ja elämäntilanteeseen liittyvät seikat, joilla on merkitystä palvelujen sisällöstä, järjestämistavasta ja määrästä päätettäessä. Erityisesti kun on kyse sellaisista palveluista tai tukitoimista, joilla on vaikutusta vammaisen henkilön henkilökohtaisen vapauden, yksityisyyden suojan ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen, on ensisijaisesti otettava huomioon vammaisen henkilön oma käsitys hänen avun- tai palveluntarpeestaan ja palveluiden järjestämistavasta. Lähtökohtana on, ettei palvelusuunnitelmaan kirjattuja seikkoja tulisi ilman perusteltua syytä sivuuttaa päätöksenteossa.

Perhehoito on yksi käytettävissä oleva vaihtoehto vammaisten henkilöiden asumisen sekä vammaisuuden vuoksi tarvittavan hoidon ja huolenpidon järjestämiseksi tilanteissa, joissa vammaisen henkilön asumisen sekä hänen tarvitsemansa hoidon ja huolenpidon kokonaisuutta ei voida hänen etunsa mukaisesti järjestää sosiaalihuoltolain tai edellä kuvatun vammaisten henkilöiden palveluja koskevan erityislainsäädännön avulla. Perhehoitoa käytetään etenkin kehitysvammaisten ja autismin kirjoon kuuluvien lasten ja nuorten sekä jossain määrin ikääntyneiden kehitysvammaisten henkilöiden palveluissa. Perhehoito voi vammaispalveluissa olla myös asiakkaan edun mukainen vaihtoehto laitoshoidolle.

Perhehoidon tavoitteena on antaa perhehoidossa olevalle henkilölle mahdollisuus perheenomaiseen hoitoon ja läheisiin ihmissuhteisiin sekä edistää hänen perusturvallisuuttaan ja sosiaalista kehitystään. Lyhytaikainen perhehoito tarjoaa vammaisen lapsen vanhemmille mahdollisuuden taukoon sitovasta hoitotehtävästä ja mahdollistaa lapselle hänen kasvuaan ja kehitystään tukevan hoidon perheessä myös näiden vanhempien ja muun perheen lepotaukojen aikana.

Pitkäaikaista vammaisen lapsen perhehoitoa järjestetään tilanteissa, joissa lapsi tarvitsee vanhemmuutta sekä hoitoa ja huolenpitoa, johon vanhempien elämäntilanne ja voimavarat eivät anna mahdollisuutta. Biologisten vanhempien ja muiden läheisten rooli pysyy perhehoidossa tärkeänä. Lapsen kiintymäsuhdetta biologisiin vanhempiin ja suhteita muihin lapselle läheisiin ihmisiin tuetaan perhehoidon aikana eri tavoin.

Ikääntyneille vammaisille henkilöille perhehoito voi olla ratkaisu pitkäaikaisen asumisen ja tarvittavan hoidon ja huolenpidon järjestämiseen esimerkiksi tilanteissa, joissa vammainen henkilö on asunut pitkään lapsuudenkodissaan ja hän tarvitsee perhetilanteen muuttuessa uuden kodin. Myös pitkään laitoshoidossa olleita ikääntyneitä kehitysvammaisia henkilöitä on muuttanut onnistuneesti perhehoitoon.

Perhehoidossa oleva vammainen henkilö saa tarvittaessa asumisen ja ylläpidon lisäksi yksilölliseen tarpeensa mukaiset sosiaali- ja terveyspalvelut mukaan lukien vammaispalvelut, kuten kuljetuspalvelut ja henkilökohtainen avun sekä kotihoidon ja kotisairaanhoidon palvelut.

Iäkkäiden perhehoito

Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli vanhuspalvelulaki on iäkkäiden perhehoidon kannalta tärkeä. Vanhuspalvelulaissa säädetään iäkkäiden henkilöiden palvelutarpeen selvittämisestä, joka on tehtävä viipymättä ja laadittava iäkkäälle henkilölle palvelusuunnitelma. Suunnitelmaan kirjataan, millainen palvelukokonaisuus vastaa parhaiten henkilön palvelujen tarpeeseen. Palvelusuunnitelma laaditaan yhdessä iäkkään henkilön kanssa ja tarvittaessa mukana voi olla myös henkilön omaisia. Palvelukokonaisuuteen voi kuulua erilaisia yhdistelmiä esimerkiksi omaishoito, kotipalvelu ja -sairaanhoito, kuntoutus, apuvälinepalvelut, palveluasuminen ja perhehoito. Iäkäs henkilö voi tarvita myös muita sosiaali- ja terveydenhuollon erityispalveluja.

Vuonna 2010 pitkäaikaisessa laitoshoidossa vanhainkodeissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla oli 75 vuotta täyttäneitä yhteensä noin 20 700 eli 4,5 prosenttia ikäluokasta ja 85 vuotta täyttäneitä noin 11 700 eli 10,2 prosenttia ikäluokasta. Nykyisin noin neljännes 75 vuotta täyttäneistä tarvitsee pitkäaikaista hoitoa ja huolenpitoa. Iän karttuessa tarve kasvaa voimakkaasti. Vanhuspalvelulain 14 §:n mukaan kunnan on toteutettava iäkkään henkilön pitkäaikainen hoito ja huolenpito ensisijaisesti hänen yksityiskotiinsa tai muuhun kodinomaiseen asuinpaikkaansa järjestettävillä sosiaali- ja terveyspalveluilla, jotka sovitetaan sisällöltään ja määrältään vastaamaan iäkkään henkilön kulloisiakin palveluntarpeita. Pykälän mukaan iäkkään henkilön pitkäaikainen hoito ja huolenpito toteutettaisiin ensisijaisesti hänen yksityiskotiinsa tai muuhun kodinomaiseen asuinpaikkaansa järjestettävillä sosiaali- ja terveyspalveluilla.

Vanhuspalvelulaissa yksityiskodilla tarkoitetaan esimerkiksi omistus-, asumisoikeus- tai vuokra-asuntoa, joka on ollut iäkkään henkilön käytössä ennen pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon tarpeen alkamista. Muu kodinomainen asuinpaikka voi olla esimerkiksi sosiaalihuoltolain mukainen palveluasumisyksikkö tai perhehoitopaikka. Perhehoito voi olla hyvä vaihtoehto iäkkään henkilön hoidon ja huolenpidon toteuttamiseksi.

Ensisijainen pitkäaikaisen hoidon ja huolenpidon toteuttamistapa on esimerkiksi omaishoidon tuki, jos iäkkään lähipiiriin kuuluu omainen tai muu läheinen henkilö, joka on halukas ja kykenevä ryhtymään omaishoitajaksi. Omaishoidon tuki on vanhusten, vammaisten ja pitkäaikaissairaiden hoidon toteuttamiseksi järjestettävä sosiaalipalvelu, jonka järjestämisestä kunnan on huolehdittava sosiaalihuoltolain mukaan.

Perhehoito on hyvä vaihtoehto niille, jotka eivät tuesta huolimatta pysty selviytymään omassa kodissaan, mutta eivät vielä kuitenkaan tarvitse jatkuvaa, ympärivuorokautista laitoshoitoa tai palveluasumista. Perhehoito voi olla hyvä valinta esimerkiksi silloin, kun vanhuksen toimintakykyä heikentää muistiin vaikuttava sairaus, iän tuoma hauraus tai turvattomuuden tunne.

Vanhusten perhehoito voi olla pitkä- tai lyhytaikaista perustuen asiakkaan tarpeisiin sekä asiakkaan hoito- ja palvelusuunnitelmaan. Esimerkiksi omaishoitajille voidaan tarjota mahdollisuus vapaaseen vaativasta hoitotehtävästä tai perhehoito voidaan toteuttaa vanhuksen päivä- tai yöhoitona. Mikäli hoidettava tarvitsee esimerkiksi sairaanhoitoa, järjestetään se, kuten muutoinkin kotona asuville järjestettäisiin. Esimerkiksi kotihoidon vierailu perhekotiin on mahdollista.

Perhehoidon asiakasmaksut

Asiakasmaksuja perhehoidossa voidaan periä siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992, jäljempänä asiakasmaksulaki) säädetään. Asiakasmaksun määrittää se kunta tai kuntayhtymä, joka päätöksen perhehoitoon sijoittamisesta tekee.

Lastensuojelun asiakasmaksu perustuu lapsen vanhempien elatusvelvollisuuteen ja maksua määrättäessä huomioidaan yksilöllisesti vanhempien maksukyky. Asiakasmaksulain 7 §:n mukaan lapsen vanhemmilta voidaan periä maksu silloin kun lapsi on sijoitettuna perhehoitoon avohuollon tukitoimena, sijaishuoltona tai jälkihuoltona. Kodin ulkopuolisesta sijoituksesta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi määrättävä maksu voi olla enintään lapsen elatuksesta annetun lain 1—3 §:n perusteella määräytyvän elatusavun suuruinen.

Maksu voidaan päättää vahvistaa myös lapsen tai nuoren tuloista tai varoista. Maksun tulee olla kohtuulliseksi katsottava (asiakasmaksulain 7 §). Asiakasmaksulain 14 §:n mukaan lapsella olevilla tuloilla tarkoitetaan eläkkeitä, elinkorkoja, elatusapua, avustuksia tai muita jatkuvia taikka kertakaikkisia tuloja, korvauksia tai saamisia, jotka maksetaan siltä ajalta, jonka perhehoito kestää.

Asiakasmaksulain 4 §:n 2) kohdan mukaan kehitysvammaisten erityishuollosta annetussa laissa (519/77) tarkoitettu erityishuolto ja lain 39 §:ssä tarkoitettu kuljetus ovat maksuttomia sosiaalipalveluja; kehitysvammaisen ylläpidosta voidaan kuitenkin periä maksu lukuun ottamatta alle 16-vuotiaalle annettavaa osittaista ylläpitoa ja lain 28 §:ssä tarkoitettua opetusta saavan lapsen osittaista ylläpitoa sen lukuvuoden loppuun, jonka aikana hän täyttää 16 vuotta.

Erityishuoltona annettavan perhehoidon yhteydessä annettavasta ylläpidosta perittävästä maksusta ei ole laissa erityissäännöksiä. 16 vuotta täyttäneen henkilön perhehoidossa annettavasta ylläpidosta voidaan periä enintään palvelun tuottamisesta aiheutuvien kustannusten suuruinen kunnan tai kuntayhtymän päättämä osittaisen tai täyden ylläpidon maksu.

Iäkkäiden henkilöiden perhehoidosta perittävä asiakasmaksu määräytyy asiakasmaksulain 7 C §:n mukaisesti. Maksu määräytyy hoidettavan maksukyvyn mukaan, mutta voi olla enintään 85 prosenttia hoidossa olevan kuukausitulossa. Mikäli pariskunnasta hoidettavana on suurempituloinen, maksu määräytyy puolisoiden yhteenlaskettujen kuukausitulojen perusteella siten, että maksu voi olla enintään 42,5 prosenttia yhteenlasketuista tuloista. Hoitoa saavan henkilökohtaiseen käyttöön pitää kuitenkin jäädä kuukausittain vähintään 90 euroa. Vähimmäiskäyttövaran euromäärä tarkistetaan joka toinen vuosi työeläkeindeksin muutoksen mukaisesti.

Perhehoidon kehitys

Perhehoitoa järjestetään eniten lastensuojelussa. Perhehoitoa käytetään jonkin verran myös kehitysvammahuollossa ja iäkkäiden hoidossa, mutta määrät ovat huomattavasti pienempiä kuin lastensuojelun osalta. Tilastojen mukaan kehitysvammaisia on perhehoidossa kuitenkin merkittävästi enemmän kuin iäkkäitä, joiden osalta perhehoito on marginaalista.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuoden 2012 lastensuojelutilastojen mukaan lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli noin 87 200 lasta. Tämä on seitsemän prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna.

Kiireellisesti sijoitettujen lasten määrä on kasvanut voimakkaasti vuodesta 2005 lähtien, mutta kasvu on hidastunut. Vuonna 2012 kiireellisesti sijoitettiin yhteensä 3 944 lasta, mikä on 1,5 prosenttiyksikköä edellisvuotta enemmän. Huostassa olleiden lasten määrä, 10 675 vuonna 2012, pysyi edellisen vuoden tasolla. Uusien huostaanottojen määrä on vähentynyt neljä prosenttia vuodesta 2011 vuoteen 2012. Sama lapsi voi tilastoissa sisältyä sekä kiireellisiin sijoituksiin että huostassa olleiden lukumääriin.

Sijoitettujen lasten osuus on 1,4 % vastaavasta väestön ikäryhmästä vuonna 2012. Vuonna 1995 vastaava osuus oli 0,8 %. Tarkemmat tiedot sijoitettujen osuuden kasvusta on kuvattu taulukossa 1.

Sijoitetulla lapsella saattaa vuoden aikana olla useita erilaisia sijoitusjaksoja. Kaikkiaan viimeisimmän sijoitustiedon mukaan on ollut vuonna 2012 perhehoidossa 6 290 lasta ja ammatillisessa perhekotihoidossa 2 697 lasta (taulukko 1). Huostassa vuoden 2012 viimeisenä päivänä olleista lapsista puolet oli perhehoidossa (taulukko 2). Perhehoidossa on ollut tuolloin 31.12.2012 päivänä yhteensä 4 533 lasta. Ammatillisessa perhekotihoidossa on ollut vastaavana ajankohtana yhteensä 1 605 lasta, mikä on 18 % kaikista huostassa olleista lapsista.

Taulukko 1. Kodin ulkopuolelle sijoitettuna olleet lapset ja nuoret viimeisimmän sijoitustiedon mukaan vuosina 1995, 2000, 2005–2012

Valtakunnallisesti viimeisimmän sijoitustiedon mukaan tarkasteltuna perhehoidon osuus muihin sijoituspaikkamuotoihin verrattuna on pienentynyt 1990-luvun tasosta. Perhehoidossa hoidettavien määrä kuitenkin ollut nouseva: esimerkiksi vuoden 2000 tasosta vuoteen 2012 tavallisessa perhehoidossa hoidettavien määrä on noussut 13 % (703 lasta) ja ammatillisessa perhekotihoidossa 75 % (1 157 lasta). Maakunnittain asiaa tarkasteltaessa on nähtävissä, kuinka suurta vaihtelu eri sijoitusmuotojen kesken on eri maakunnissa (taulukko 2). Eniten perhehoitoa ja ammatillista perhekotihoitoa käytetään Ahvenanmaan alueella (yhteensä 95 %). Pienin perhehoidon ja ammatillisen perhekotihoidon osuus suhteessa muihin sijoitusmuotoihin on Varsinais-Suomessa (yhteensä 54 %).

Taulukko 2. Huostassa olleet lapset sijoitusmuodon mukaan maakunnittain 31.12.2012

Viimeisimmän tilastotiedon mukaan vanhuksia hoitaa 76 perhettä eri puolilla Suomessa ja perheissä asuu yhteensä 126 vanhusta (vuosi 2013, Sotkanet). Määrä on ollut kasvava ja perhehoito vahvistunut yhtenä vaihtoehtoisena palvelumuotona. Vammaisia henkilöitä on vuonna 2013 hoitanut 1 032 perhekotia ja perheissä asunut yhteensä 1 269 vammaista henkilöä (vuosi 2013, Sotkanet). Vammaisten henkilöiden perhehoidossa olevien määrä ei ole merkittävästi muuttunut 2000-luvun aikana.

Lastensuojelun perhehoitoa on kehitetty vahvasti esimerkiksi Pohjois-Savon lastensuojelun kehittämisyksikössä. Arvokas Elämä - lastensuojelu ja perhehoito vammaisten lasten kehityksen tukena hanke on puolestaan toiminut Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksella Keski-Suomessa vuosina 2011—2014. Hankkeen yhtenä tavoitteena on lisätä vammaisia lapsia hoitavien perhehoitajien määrää ja vahvistaa heidän osaamistaan siten että he kykenevät vastaamaan vammaisten lasten lastensuojelun ja sijaishuollon sekä ennaltaehkäisevän lyhytaikaisen hoidon tarpeisiin. Osa-tavoitteena on muun muassa kehittää asiantuntijamalli perhehoitoa tukemaan.

Vanhuspalveluissa perhehoitoa on kehitetty muun muassa Lapissa, Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Perhehoitoliitto on ollut aktiivinen kehittäjä. Kehittämistoimintaan on myönnetty myös KASTE-rahoitusta. Esimerkiksi parhaillaan Pohjois-Savossa toimii Vanhusten perhehoidon voima -kehittämishanke (hankevuodet 2013—2014). Kehittämistyö kyseisellä alueella on alkanut Vanhus Kaste-hankkeessa vuosina 2011—2012. Vanhus Kaste -hankkeessa järjestettiin Pohjois-Savon ensimmäiset valmennukset ja laadittiin maakunnallinen toimintaohje. Vanhusten perhehoidon voima -hanketta ajalla 1.1.2013—31.12.2014 rahoittaa 19 hankekunnan omarahoitusosuudet sekä Euroopan sosiaalirahasto (ESR). Hankkeen tavoitteena on edistää vanhusten perhehoitoa Pohjois-Savossa ja saada laadukkaasta perhehoidosta osa vanhusten palvelujärjestelmää. Lyhytaikaisen perhehoidon nähdään toimivan esimerkiksi omaishoitoperheen tukena. Pitkäaikainen perhehoito taas voi olla hyvä vaihtoehto siinä tilanteessa, kun yksin asuminen ei syystä tai toisesta enää onnistu, mutta tarvetta laitoshoitoon ei ole.

Kaste-rahoituksella on kehitetty vanhusten perhehoitoa muun muassa Vanhus Kaste -hankkeissa Itä- ja Keski-Suomessa sekä SenioriKaste -hankkeessa Pohjois-Suomessa. Itä- ja Keski-Suomessa toimi Vanhusten asumisen uudet ratkaisut ja asumisen varhainen tuki eli Vanhus-Kaste I-hanke ajalla 1.11.2008—31.10.2010. Hankkeen yhtenä osiona oli edistää asumisen "välimuotoisia" ratkaisuja, joiden avulla kunnat voivat vähentää kalliita vanhuspalvelujen laitospaikkoja. Aktiivinen ikääntyminen Itä- ja Keski-Suomessa eli Vanhus-Kaste II-hanke jatkoi Vanhus-Kaste I työtä kuntien tukemiseksi ikäihmisten palvelujärjestelmän kehittämisessä valtakunnallisten linjausten ja uusien palvelukonseptien mukaisiksi. SenioriKaste on Pohjois-Suomen Kaste-alueen vanhustyön kehittämishanke ajalla 7.2.2014—31.10.2016. Hanke kehittää vanhustyön palveluja ja toimintatapoja, jotka tukevat ikääntyvien kotona asumista. Kotona asumisen lisäksi hankkeessa tuetaan ikääntyvien arjen sisältöjen monipuolistamista sekä kuntouttavan toiminnan ja osaamisen kehittämistä.

Ruotsi

Ruotsissa vuonna 2002 voimaan tullut sosiaalipalvelulaki (Socialtjänstlag) on luonteeltaan puitelaki, jossa säädetään myös lastensuojelusta. Lain pääperiaatteena on, että kaiken hoivan ja hoidon tulisi tapahtua vapaaehtoisuuteen perustuen niin pitkälle kuin mahdollista. Tahdonvastaisia sijoituksia koskevat säännökset sisältyvät erilliseen vuonna 1982 voimaan tulleeseen lakiin erityisistä määräyksistä nuorten hoidosta (Lagen med särskilda bestämmelser om vård av unga). Lakia muutettiin vuonna 2003 tarkoituksena vahvistaa lapsen näkökulmaa ja lapsen oikeuksia lastensuojelussa sekä parantaa lapsen elämän pysyvyyden turvaamista. Vuonna 1999 säädettiin Laki sukulais- tai läheisperheen ensisijaisuudesta sijaishuollossa.

Ruotsissa perhehoito on käytetyin lastensuojelun sijaishuollon muoto. Perhehoidon osuus sijaishuollossa on noin 65 %. Käytössä on myös lapsen ja vanhemman yhteinen sijoittaminen perhehoitoon. Perhehoidon lisäksi maassa on hoitokoteja ja laitoksia, jotka voivat olla joko yksityisiä tai kunnallisia.

Kunnat vastaavat sijaisperheiden hankkimisesta. Sijaisperheiltä ei vaadita valmennusta. Sosiaalilautakunta tukee sijaisperheitä mm. järjestämällä koulutusta, ohjausta ja kotikäyntejä.

Kuntien tehtävä on valvoa sijaisperheitä ja sosiaalihallituksen ohjeen mukaan lapsen asioista vastaavan työntekijän tulisi tavata lasta vähintään neljä kertaa vuodessa sijaishuoltopaikassa. Näillä käynneillä tulisi keskustella sekä lapsen että hänen hoidostaan vastaavien henkilöiden kanssa.

Perhehoitajalle maksetaan sekä palkkiota että kulukorvausta. Kunnille on annettu määriä koskevat suositukset, mutta ne eivät ole sitovia. Lisäksi kunta voi maksaa ansionmenetyksenkorvausta. Sijaisperheet eivät ole oikeutettuja työttömyyspäivärahaan sijoituksen päätyttyä.

Tanska

Tanskan lastensuojelua koskevat säännökset sisältyvät sosiaalipalvelulakiin (Lov om social service) sekä lakiin oikeussuojasta ja hallinnosta sosiaaliasioissa (Lov om retssikerhed og administration på det sociale område). Molemmat lait ovat tulleet voimaan vuonna 1998. Sosiaalipalvelulain uudistetut säännökset tulivat voimaan vuonna 2001. Säännöksissä painotetaan varhaista puuttumista ja pysyvien sijoitusten merkitystä.

Tanskassa hieman yli puolet (57 % vuonna 2012) sijaishuollossa olevista lapsista oli sijoitettuna perhehoitoon. Vuodesta 2006 Tanskassa on tehty lukuisia uudistuksia, jotka ovat tähdänneet sijaishuollossa olevien lasten aseman ja olosuhteiden parantamiseen. Vuodesta 2008 lähtien lasten kodin ulkopuoliset sijoitukset ovat vähentyneet samalla kun perhehoidon osuus on kasvanut ja laitossijoitusten määrä on vähentynyt. Lastensuojelun sijaishuolto järjestetään Tanskassa pääosin kolmella eri tavalla: 1) sijaisperheissä, 2) asuntolatyyppisissä laitoksissa, joissa lapsella on oma huone ja 3) laitossijoituksena.

Vuoden 2014 alusta lähtien uusi valvontaelin aloitti toimintansa. Kyseisen valvontaelimen tehtävänä on yleisesti hyväksyä sijaishuoltopaikat (ml. sijaisperheet) ja valvoa niiden toimintaa. Esimerkiksi sijaishuollossa olevat lapset, heidän sukulaisensa ja sijaishuollon työntekijät voivat ilmoittaa elimelle havaitsemistaan epäkohdista sijaishuollossa. Kun lapsi sijoitetaan perheeseen, joka kuuluu lapsen läheisverkostoon, on paikallisviranomaisen erikseen hyväksyttävä perhe sijaisperheeksi lapselle.

Sijaisperheiden tulee osallistua koulutukseen ennen ensimmäisen lapsen vastaanottamista. Koulutuksen minimikesto on neljä päivää, jonka lisäksi on vuosittain kahden päivän täydennyskoulutus. Paikallisviranomaisen on valvottava sijaisperheiden toimintaa ja sijaisperheiden on sitouduttava valvontaan.

Sijaisperheille maksetaan palkkio. Palkkion määrä on kunnallinen päätös. Palkkion määrä usein perustuu siihen, minkälaista hoitoa ja huolenpitoa sijoitettu lapsi tarvitsee. Jossain kunnissa palkkion määrä sovitaan keskimääräiseen arvioon perustuen sijoituksen alussa eikä sitä ole mahdollista neuvotella uudelleen sijoituksen aikana — tällä pyritään varmistamaan sijoituksen vakaus sekä taloudellisesti että sijoituksen pysyvyyden näkökulmasta. Sijaisperheelle, joka kuuluu lapsen luonnolliseen läheisverkostoon, ei makseta palkkiota, mutta heille myönnetään korvausta sekä kuluista että mahdollisesta ansionmenetyksestä.

Sosiaalipalvelulain mukaisesti henkilön on mahdollista saada korvausta ansionmenetyksestä jäädessään pois työelämästä hoitaakseen itselleen läheistä henkilöä. Korvausta ansionmenetyksestä voi saada esimerkiksi silloin, kun jää töistä pois hoitaakseen kuolemassa olevaa perheenjäsentä tai muuta läheistä sukulaishenkilöä. Kyseinen hoito voi tapahtua joko hoidettavan tai hoitajan kotona.

Lisäksi henkilö voi jäädä kotiin hoitamaan läheistä sukulaista, jolla on vakava joko fyysinen tai psyykkinen sairaus. Tällöin kotona tapahtuvan hoidon tulee korvata laitoshoito. Tällaisessa tilanteessa hoitajaksi jäävä läheinen tekee työsopimuksen paikallisen viranomaisen kanssa ja saa hoidosta palkkaa. Palkkaa maksetaan maksimissaan puolen vuoden ajalta, ja aikaa voidaan jonkin verran erityisistä syistä pidentää.

Norja

Norjan voimassaoleva lastensuojelulaki (Lov om barneverntjenester) tuli voimaan vuonna 1993. Lain keskeinen periaate on lapsen edun huomioiminen lastensuojelussa.

Käytetyin sijoitusmuoto maassa on perhehoito: sijoitetuista lapsista 80 % asuu sijaisperheissä. Tavoitteena on, että lapsesta tulisi luonnollinen osa sijaisperhettä. Sijaisperhettä etsittäessä on ensin kartoitettava lapsen lähiverkosto. Läheisneuvonpito on Norjassa laajasti käytetty työmuoto.

Tavoitteena on, että kaikki sijaisvanhemmiksi haluavat käyvät PRIDE-valmennuksen. Läheisperheille järjestetään oma koulutus. Valtio vastaa sekä sijaisperheiden rekrytoinnista että perheiden välityksestä, koulutuksesta ja ohjauksesta.

Kunnan lastensuojeluviranomainen nimeää lapsen sijoituksen valvojan, joka tekee seurantaraportteja ja toimii lapsen tukihenkilönä. Sekä lastensuojelun viranomainen että valvoja pitävät yhteyttä lapseen ja sijaisperheeseen. Valvoja on riippumaton osapuoli lastensuojeluviranomaisiin ja sijaisperheeseen nähden. Lapsella on milloin tahansa mahdollisuus ottaa yhteyttä valvojaan.

Sijaisperheessä on käytävä kotikäynnillä vähintään neljä kertaa vuodessa sekä aina tarvittaessa. Sijaisvanhemmille tarjotaan vertaisryhmiä ja ohjausta. Kunta kustantaa perheille välttämättömän koulutuksen. Sijaisperheille maksetaan palkkio. Tietyissä tapauksissa kunta voi vaatia sijaisvanhemman jäämistä kotiin, jolloin palkkio on suurempi.

Norjassa perhehoitoa ei käytetä tällä hetkellä muiden kuin lasten lyhyt- tai pitkäaikaiseen hoitoon. Perhehoitoa käytettiin jossain määrin 1990-luvun alkupuolelle asti iäkkäiden, psyykkisesti sairaiden ja vammaisten hoitomuotona. Tällä hetkellä hoidon järjestäminen on kuntien vastuulla.

Islanti

Islannissa perhehoito on yleisin lasten sijaishuollon muoto. On arvioitu, että joka neljäs sijaishuollossa oleva lapsi on sijoitettu perheeseen, joka kuuluu lapsen läheisverkostoon. Lapsen läheisverkostoon kuuluvan sijaisperheen tulee täyttää samat kriteerit kuin muiden perhehoitajien. Sijaisperheiksi hakevien tulee hakea hyväksyntä perhehoitajaksi ryhtymiselleen keskitetyltä valtionhallinnon yksiköltä (The Government Agency for Child Protection GACP), joka ohjaa hakemukset alueellisen lastensuojeluviranomaisen arvioitaviksi. Arviointiin kuuluu muun muassa kotikäynti. Kaikkien sijaisperheiden tulee käydä PRIDE-koulutus, jonka jälkeen GACP voi hyväksyä sijaisperheen perhehoitajiksi. Lapsen läheisverkostoon kuuluvan sijaisperheen ei ole välttämätöntä käydä PRIDE-koulutusta.

GACP:n tehtävänä on rekrytoida perhehoitajia, pitää heistä rekisteriä ja avustaa alueellisia lastensuojeluviranomaisia sopivien sijaisperheiden löytämisessä. Lapsen ollessa perhehoidossa alueellisen lastensuojeluviranomaisen tehtävänä on valvoa perhehoidon laatua ja käydä tapaamassa lasta vähintään kerran vuodessa.

Lastensuojelulain mukainen lapsen sijaishuolto jakaantuu kahdenlaisiin kodin ulkopuolisiin sijoituksiin: pysyvä/pitkäaikainen sijoitus (siihen asti kun lapsi täysi-ikäistyy) ja väliaikainen sijoitus (noin 1—2 vuotta). Jos lapsi sijoitetaan pysyvästi kodin ulkopuolelle, lapsen huoltajuus siirtyy viranomaisille ja biologisille vanhemmille jää ainoastaan tapaamisoikeus lapseen. Perhehoitajille maksettava korvaus on riippuvainen sijoituksen tyypistä. Lähtökohtaisesti lapsen pysyvästä/pitkäaikaisesta sijoituksesta maksetaan perhehoitajille huomattavasti pienempi korvaus kuin lapsen väliaikaisesta sijoituksesta perhehoitoon.

Iso-Britannia

Iso-Britanniassa sijaishuollon käytännöt ovat vahvasti standardisoituja ja niitä on vahvistettu lainsäädännöllä. Lainsäädäntö vaihtelee saarivaltion sisällä. Englannissa lastensuojelusta on säädetty vuoden 1989 laissa lapsen oikeuksista (Children Act 1989), jota on päivitetty vuosina 2004 ja 2008. Lasten sijaishuollon säännökset löytyvät vuonna 2000 säädetystä laista hoidon standardeista (Care Standards Act 2000) ja vuonna 2011 päivitetystä sijaishuollon sääntelystä (Fostering Services Regulation). Vuonna 2011 uudistettu sijaishuollon kansallisten standardien ohje (Fostering Services: National Minimum Standards) asettaa yhdessä lainsäädännön kanssa raamit lastensuojelun sijaishuollolle, ja ohjeistaa tarkemmin muun muassa sijaishoitajien kelpoisuuksista.

Perhehoito on Iso-Britanniassa vallitseva sijaishoidon muoto. Vuonna 2013 Englannissa oli 68 100 lasta lastensuojelun toimenpiteiden kohteena. Heistä 75 prosenttia oli sijoitettuna sijaisperheissä. Kasvua on tapahtunut koko 2000-luvun ajan, yksin vuodesta 2009 sijaisperheisiin sijoitettujen lasten määrä on kasvanut 13 prosenttia. Noin 3 prosenttia lastensuojelun sijoitetuista lapsista oli laitoshoidossa.

Englannissa paikallishallinnot vastaavat sijaishuollon järjestämisestä. Osa käyttää apunaan yksityisiä palveluntuottajia löytääkseen lapsille sijoituspaikan, erityisesti vaikeasti sijoitettavien lasten kohdalla. Paikallishallinnot ja yksityiset palvelun tuottajat myös arvioivat sijaishoitajia vuosittain, ja järjestävät näille tarvittaessa vaadittavaa koulutusta.

Sijaisperheille maksetaan korvauksia lapsen huollosta aiheutuneista kuluista. Korvauksen määrä vaihtelee lapsen iän sekä perheen asuinpaikan mukaan, ja korvauksia tarkistetaan vuosittain. Korvauksen määrä kasvaa mikäli lapsi vaatii erityistä hoitoa ja huolenpitoa, hoitajalla on erityisiä taitoja tai hän omistautuu erityisesti sijaishuoltamiseen. Sijaishoitajat saavat myös verohelpotuksia ja heitä koskevat oikeudet kansalliseen eläkkeeseen.